TÄYNNÄ TARMOA
Dokumentti TV2 21.10.2009 klo 22.50 ja
25.10.2009 n. klo 16.00
ja vähitellen DVD:ltä
Sensuuri on aina kulttuurin itsepetoksen todentamista.
Dokumentarismi on tyyliltään Suomessa yleensä kuin narkoottinen unipilleri tai pinkin ruusunpunainen iltahartaus veisattuna. YLE maksaa yleensä määrästä, ei laadusta - minuuteista ja sympatiasta - ja siksi dokumentit ovat tuottajien käskystä masentavan pitkitettyjä ja epätodellisen toiveikkaita tuottajien lypsykoneita.
Koripallodokumentti Täynnä Tarmoa on toki harvinainen poikkeus ja tekijöiden kokeilu dokumettisarjaksi, joka viisaasti tiivistettiin yhdeksi iskeväksi dokumentiksi laajasta aineiston määrästä. Kulttuurin muutosta tiedossa?
Suomalaiset dokumentit ovat surkeita raakileita melkeinpä vain yhdestä syystä: ohjaaja/tuottajat sensuroivat rankasti materiaaliaan, kohdetta valikoivan softaavasti - "ymmärtävää", meikkaavaa ja maskeeraavaa editointia. Moraalista itsesensuuria, lähes valistuspropagandaa elämänhallinnasta ja ihmisen hyvistä puolista. Kaaos pyritään työntämään syrjään mahdollisimman draamaa matkivasta "käsikirjoituksesta".
Tai tuotannossa ei yksinkertaiseti pidä kameraa käynnissä silloin kun tapahtuu jotain ennalta suunnitellun skenaarion ja käsikirjoituksen vastaista. Kun tapahtuisi jotakin mielenkiintoista. Jotakin amoraalista, määrittelemätöntä, kuvitellun ihanneroolihahmon vastaista.
Kaverini yritti Radio Ykkösellä tehdä radiofeaturea työttömien kokemuksista eri luukuilla, niin se torpattiin kommentilla "Tämä ei nyt auta maamme toipumisessa lamasta, tee sen sijaan sellainen elämänhallintaan rohkaiseva ohjelma".
Dokumenttia ei voi käsikirjoittaa, vaatii joku elokuvasäätiö tai YLE mitä tahansa. Jos noudatetaan "käsikirjoitusta", tulos on todellisuuspakoista haihattelua ja antidikotomista esittelyä. Moraliteettisirkusta hyvän tahdon ja "elämänmyönteisten" tuotantoperiaatteiden suojissa.
Skemaattinen hahmottelu on eri asia. Silloin luodaan ennakolta ulottuvuuksia ja mahdollsuuksia, joita kamera voi seurata. Mahdollisuuksia lisätään tietysti lähestymällä tilanteita joissa eri komponentit kohtaavat reaktiivisesti.
Oli kohteena tuttu, oma itse tai vieras, suomalaisia dokumentteja tehdään "sympaattisella" otteella ja leikkauspöydälle jätetään kaikki henkilöhahmon varjoisat puolet. Aivan jumalattoman aneemista. Moni viime aikojen kehuttu dokumentti on tälläinen ennalta sensuroitu raakile, vaikka dokumenttia kehutaan kovin rehelliseksi, aiheelliseksi ja "inhimilliseksi", kliinisen kiinnostavaksi. Elämänmyönteiseksi. Itsesensurointia kutsutaan suomalaisessa tuotantokulttuurin käytännössä ns. inhimillisyydeksi. "Objektiivisuus" -tavotteilla tarkoitetaan näemmä hyvän olon sovinnaisuustavoitteita kohdehahmon esittelyn rajauksessa, jotta voitaisiin tehdä sympaattista, ahdistusvapaata ja harmitonta viihdettä.
Pseudokristillisen armomoralismin ei tule kuulua dokumentaristin keinogalleriaan yksilönsuojaa suojelevana kiiltokuvamoralismina. Dokumenttiin suostunut henkilö ei saa toimia editorina. Sievistellystä todellisuudesta tulee käyttökelvotonta ja eltaantunutta fiktiota. Ilman todellisuuden moukaria ei dokumentti ole dokumentti. Jos dokmenttituotannon periaatteet muistuttvat enemmän propagandaelokuvan ihanteita, voisi sellaisen dokumentin jättää hyvin tekemättä.
Suomalaista dokumentti-dramaturgiaa sammutetuin valoin, katsojaa aliarvioiden ja kohdetta jalustalle depiilisti nostaen. Todellisuutta torjuvan tylsyyden tympeyttä.
Muistaakseni toissa vuonna myös Suomen oikeuslaitos osoitti uusimman sensuurikulttuurin pohjanoteerauksen 50-luvun hengessä.
Dokumentin tekijä oli tehnyt omasta suvustaan henkilökohtaista ja rehellistä dokumenttia julkisten arkistotietojen ja dokumenttien sekä avointen haastattelujen avulla, mutta oikeuslaitos kielsi dokumenttivideon julkaisun. Suvun patriarkka oli heitellyt siementä sivukyliin ja suvun nykyinen, hysteerisen ylpeä matriarkka oli laittanut oikeuslaitoksen kontakteja tuntevat asianajajat asialle, jotta innokas jälkeläinen saadaan vuosisataisen patriarkalismin mukaisesti kuriin - ja suvun huolella rakennettu, "moraalinen" "kunnia" pelastettua.
Valvottua ilmaisuvapautta suomalaiseen yleisradiotapaan, perustuslain sananvapauden rikkomista pyhän perheinstituutiofantasman suojelemiseksi tosiasioilta. Lain voimalla kulttuurin konventioiden puolesta.
Lars von Trierille Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto
BBC favourite news:
Finland's passion for crazy contests
Panasonic HD-videokamera
HDC-HS300
Indiemanifesti
Artaud’n teatterikäsitys
Häpeä hävisi länsimaista - HS
.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti