- päivitetty ii -
Indie-elokuva Finnkinon Helsingin Kinopalatsissa
Tämä on nyt sitä digitaalista elokuvakulttuuria. Vaihtoehtoa. Vapaata tuottamista. Tästä se lähtee muuttumaan ja vapautumaan, suomalainen vaihtoehtokulttuuri elokuvarintamalla. Elämänläheisyys on todellinen indie-elokuvan voima ja tässäkin se toteutuu.
Aristoteleenkin mukaan taiteen tärkein määritelmä ja peruste on se, että katsoja voi nähdä itsensä taideteoksessa. Dramaturgia on aina samaistumisen dramaturgiaa.
Kannattaa käydä katsomassa lähipäivinä, että elokuva pysyy elokuvateatterin valikoimassa.
Innokkaita Suomessa kyllä riittää, mutta käsikirjoitus on aina vakavin ongelma itsenäisten tuotantojen akilleen kantapäänä. Vauhdilla tuotantoa kasaavat eivät usko, että ensimmäinen ehyt versio käsikirjoituksesta täytyy olla valmiina ja vasta valtavan duunin jälkeen. Tai sitten helvetisti monipuolista improa etukäteen näyttelijöillä, oma skeemamaailma luotuna.
Uudet tekijät ovat usein innoissaan vain kuvallisesta ilmaisusta, "tekemisestä", ja sisältö on sitten sekalaista mielikuvien huttua ilman jännitteitä. Tämä indie-elokuva sentään aluksi keskittyy karakteereihin ja sisäiseen elämään, ladattuihin tunteisiin. Kieltämättä yleisesti ajateltuna tällä hetkellä indiefilmin tekijöiden kannattaa tehdä empaattinen valistusvideoon vivahtava, hieman yliemotionaalinen, opettavaisen yliselkeä eettisen asetelmallinen tarina, jotta julkaisu helpottuu.
Into on indie-tuotannon ydinlataus, kyvyttömyydestä vapauttava huume ja ryhmähengen räjähde mutta se on myös sen tuhoisin ansa. Ei osata erottaa emotionaalisuutta ja dramaturgiaa toisistaan itse tuotannon päämäärässä, taideteoksessa. Tekemisestä ja tunteen korostamisesta voi tulla tärkeämpää kuin taiteen ja kerronnan hahmottamisesta. Tuotannossa koetuista tunteista tulee pääosa eikä karakteerien kerronnasta.
Aristoteleenkin mukaan karakteerin kohtalo ei saa olla yleisöä kosiskeleva. Sankari on epäinhimillinen hahmo, joshän ylittää inhimillisyyden rajat. Jos sankarilla ei ole Anagnorisista, oivallusta eheyden romahtamisesta ja harhasta, ei tarinassa ole draamaa.
Omakustannetuotanto on periaatteessa vapaata mutta rahanpuute on kuitenkin aina kintereillä raateleva musta koira, joka vie monia mahdollisuuksia taiteelliselta vapaudelta. Näyttelijöiden motivaatio ja omanarvontunto laskee aina loppua kohden hien määrän kasvaessa, kun fantasia ihanasta luovuudesta ja ainutlaatuisuudesta joutuu koetukselle - ja mikä tahansa riita voi lopettaa tuotannon milloin tahansa. Jos tuotantoryhmän moraali kestää loppuun saakka, se on uskomaton saavutus.
Lahjakkuuksia eri toteutustavoin on erilaisia, mutta "ammattituotannoissakin" surkea ja persoonaton käsikirjoitus on yhä suurin kompastus tuotantouhon varjossa. Käsikirjoitukseksi kelpaa konventioiden mukaan perusteltu kyhäelmä, mahdollisimman nopeasti selitettävänä tarinana. Syy siihen, että suomalaiset elokuvat saavat palkintoja vain jäyhyyden eksotiikasta ja pohjoisesta erilaisuudesta julkkistuomareiden vetämillä, epätoivoisen kulttuuripainotteisilla elokuvafestivaaleilla, joissa tärkein periaate palkintojen jakamisessa ei ole elokuvan vaikuttavuus vaan näennäisen vaihtelun vuoksi vuorotteluperiaate eri genrelajien ja tuotantomaiden välillä.
Käsikirjoittajiin ei panosteta Suomessa ajallisesti ja rahallisesti.
Elokuva tai mikään draama ei synny varsinaisen tuotannon aikana vaan käsikirjoittajan rääkätessä tietokoneen näppäimistöä ja omia muistojaan, mielikuvakuljetuksessa, jännitteissä, hahmoissa, uskottavan dialogin virittämissä tunnelmissa ja ristiriidoissa. Vaikka haastetteluissa tuottaja ohjaajan kanssa yleensä yrittää suurieleisesti antaa kuvaa siitä, kuinka kaikki syntyy vitaalisti kameran edessä toimintseikkailuna kuin jumalallisena inspiraationa. Ammattilaisia ei huolestuta se, että katsojia ei kiinnosta suomalainen elokuva paljoakaan vaan se, että heidän "ammattimaisuutensa", ammatti-identiteettinsä, turva-alueensa kyseenalaistetaan.
Kuvaelma jostakin nostalgisesta tosi-suomalaisuudesta on yhä suomalaisen elokuvan perisynti.
Opetusministeriön vääristävä paino näkyy siinä että "kulttuuripersoonista" tuotettavat elokuvat saavat helposti rahaa "kulttuurihisoriallisen arvonsa" takia. Tämä korruptoiva näkemys tekee elokuvakulttuurista museaalista tallentamista, nationalistista kulttuuripropagandaa vaikka olisikin kevyesti näennäisen kriittistä. Ammattitekijöiden perussynti on pönöttävä tärkeily, luonnoton alleviivaavuus, ylituottaminen ja jäykkä juhlavuus, jopa "toimintaelokuvissa".
Dialogin vähyys on jokin outo ihanne suomalaisen elokuvakulttuurin nykyihanteissa. Sisällön ohkaisuus, "elegisyys" ja yksiulotteisuus halutaan nähdä ihmeellisellä tavalla "elokuvallista" visuaalisuutta tukevaksi elementiksi.
Kun elokuvasta tehdään tuote, asiakkaalle helposti markkinoitava ja annosteltava kokemus, häviää kosketus todellisuuden arvaamattomuuteen. Tuotteena elokuva on kuluttajille varmistettu samankaltaisen kokemuksen kulutusväline. Kulutuksen matalaotsainen tasavertaisuus. Katsojan ei tarvitse kokea ja muodostaa omaa mielipidettä koska tuote-elokuvassa ei ole todellisuuden moniulotteisuutta ja moniarvoisuutta.
Avuttomalla kärjistämisellä ei saavuteta aitoutta. Herkkyyteen tarvitaan aina riskiä, kokemusta ihmisyyden arvaamattomuudesta, kaaosta, metafyysistä massaa ja ilmavuutta. Mahdollisimman selkeiden, tyypiteltävien roolihahmojen korostaminen on elokuvakulttuurin umpikuja. Elokuvakokemuksen tuotteistaminen on päätöntä ja avutonta tuotantokulttuuria.
Näkemystä ja todella ajassa olevaa draamaa, yhteiskuntakritiikkiä eivät näköjään tuottajat tai elokuvasäätiö kaipaa. Miksi elokuvasäätiö haluaa tuottaa vuodesta toiseen tympeän raamitettuja suomi-elokuvia suomalaisille ilman universaalia tarinaa tai elokuvatekijän voimakasta kerrontaa, ilmaisua?
Suomalaisen elokuvakulttuurin toivo on omaleimaisessa tuotannossa, itsenäisissä ja itsepäisissä tekijöissä, joita "ammattilaiset" peloissaan dissaavat. Jotka tekevät vapaasti erilaista, ilman instituutioiden totuutta oikeasta elokuvasta, Suomikuvan myymisestä.
Mitä meistä tuli - elokuvan kotisivu
Kaverukset tekivät omilla rahoillaan elokuvan ja saivat suoraan Berlinin elokuvafestivaaleilla palkinnon
"The greater part of what my neighbours call good I believe in my soul to be bad, and if I repent of anything it is very likely to my good behavior." H.D.Thoreau
THE 12TH BRITISH INDEPENDENT FILM AWARDS:
* Down Terrace :: Trailer 2009* The Girlfriend Experience
Dir. Steven Soderbergh 2009
"Soderbergh calls the process behind
The Girlfriend Experience structured improvisation "
Precious 2009
My Son, My Son, What Have Ye Done
Werner Herzog
Debutants flop as Paranormal Activity
snatches UK box-office crown 2009
Låt den rätte komma in
Ystävät hämärän jälkeen 2008
- DVD UK
elokuvat tulevat varmaan 5 kk sisällä DVD:nä
interview of Jason Reitman,
director of Juno and Up in the Air
MTV:n uutisten pyynnöstä Avatar-elokuvan katsastamaan tullut legendaarinen elokuvahistorioitsija Peter von Bagh ei kokemuksesta syttynyt. - En voi sille mitään, että se oli minusta sellaista rutiinimaista. Siihen ehkä tarvitaan sellainen katsoja, jonka aivot ovat pehmentyneet tietokonepelien äärellä koko iän ajan. Minulla oli epäonni syntyä pikkaisen liian aikaisin, von Bagh kärjistää tahallaan.
Kattona tähtitaivas (I taket lyser stjärnorna)
Finnkinon ohjelmistossa Ruotsi 2009 Ohjaus: Lisa Siwe
::
Aggressiota herättävät hahmot kertomuksessa ovat katsojalle myös samaistumisen kohteita aggression kautta: aggressiolla on aina jokin subjektiivinen tarve.
Aggressio ei ole pelkästään ulkoisen kohteen tuhoamisen halua vaan usein jännite syntyy yksilön selvittämättömän psyyken "aineiston" paineesta. On huomattava, etta tosielämässä ihminen hakee helpotusta (enimmäkseen) torjunnan kautta ja tämä mahdollistaa taiteellisen katharsiksen dynamiikan. Ongelmien selvittely ei suinkaan ole ihmisen ensisijainen primaariprosessi vaan eheyden "kokemisen" prosessi. Ihminen käyttaa kymmeniä erilaisia torjunnan prosesseja maksimoidakseen toimintakykynsa ja eheydenkokemuksensa. Kokeminen on äärimmäisen subjektiivista eikä perustu tietoon tai logiikkaan vaan kokemuksen malleihin, joita ihminen toteuttaa.
Emotionaalisen vajeen prinsiippi
Taide vastaa kokemuksena katsojan emotionaalisten konfliktien luomaan tyhjiöön, traumaattisten kokemuksien korvikekokemuksena, vastakokemuksena tai täydentävänä kokemuksena.
Draama on karakteerien/katsojan eheyden kokemisen romahdusta ja sen palautusyrityksiä.
- Arhi Kuittinen
* arvio ensi-ilta näyttelijät kritiikki arvostelu elokuvantekjät independent
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti