lauantaina, helmikuuta 13, 2010

Sadistinen kulttuurimme - Voiko sadisti olla tiedostamatta toisen kärsimystä?


Sadat suomalaislapset ja nuoret kokevat vuosittain seksuaalista häirintää opettajan taholta, kertoo Yle. Opettajat mm. hyväilevät lasten kasvoja tai reisiä sekä hierovat pyytämättä oppilaan hartioita. 
- Veikkaisin, että tästä saa aika lailla väärän kuvan todellisuudesta, Kangasniemi arvioi. Hän sanoo, että lapset ja varhaisnuoret voivat tulkita kosketuksen monin tavoin. IS

Seksuaalinen häirintä perustuu vuorovaikutuksettomuudelle ja voimantunteelle.  

Voiko sadisti olla tiedostamatta toisen kärsimystä?
Ei.

Miksi sadisti nauttii toisen kärsimyksestä? Koska hän nauttii siitä. Koska hän hakee sitä. Ei kaikkien kanssa mutta esim työpaikalla alistuvimpien ihmisten kanssa.

Kuinka sadistinen psykopaatti tulisi tiedosta? Humanistisesti? Tasa-arvoisesti?

Suomessa on vieläkin kognitiiviseen psykologiaan nojaavia "kasvatustieteilijöitä" ja koulupedagogeja, joiden mukaan joukkokiusaaminen on vain ryhmässä "tapahtuva" lumipalloefekti. Homma vain pääsee käsistä. Vahinko. 

Mikä pääsee miten irti, noin vain?

Ruotsissa on tehty tuore, laaja ja pitkäaikainen tutkimus aktiivisista koulukiusaajista, kiusaamistapahtuman generoijista. Kaikki diagnostisoitiin sitten aikuisina persoonallisuushäiriöisiksi. Persoona oli jo murskattu lapsena.

"Radikaali armo" radikaalia pahaa vastustavana arvoideologiana on yhtä tuhoava ilmiö kuin radikaali paha-ilmiönä. Kumpikin ovat yhteisöä halvaannuttavia. Ymmärystä rajoittavia. 

"Radikaali armo", tasapäistämisajatus ja pseudohumaani tasa-arvon absoluuttinen ihmiskäsitys on hyvin vaarallinen ilmiö mm. nykyisessä suomalaisessa "KIVA KOULU"-koulukiusaamisen torjuntaprojektissa. Tämä ajatus, että kuka tahansa voi ruveta koulukiusaajaksi, on sontaa, pseudopsykologiaa. Helpoin tie vaimentaa kiusaamisilmiö ja piilottaa vaikein psykologinen hahmotusongelma psykopatiasta.

Management by perkele.

Psykopatia, persoonallisuushäiriö, ja sosiaalisen kyvykkäästi painottunut persoonallisuushäiriö sosiopatia täytyy uskoa todelliseksi ilmiöksi, ennen kuin sadismia voidaan ymmärtää. Toki nuoria pikku sadisteja on terapeutin ja kouluterveyshoitajan  taholta ymmärrettävä kognitiivisesti ja autettava/painostettava heille jonkinlaista sosiaalista tietoisuutta syntymään mutta se, että yhteisöä ja ennen kaikkea kiusattuja vaaditaan "tajuamaan" se, että kuka tahansa voi huvikseen kiusata toista ja siksi ei saa syyllistää kiusaajaa "erilaisena".

Jos kiusaaja vapautetaan syyllisyydestä, tälle pikku sadistille annetaan suorastaan kehoitus että kiusaaminen oli vain itsensä ilmaisua. Normaalia. Vastuusta vapautettava lipsahdus.

Miten psykopaatteihin tulee suhtautua?

Selkein esimerkki: työpaikalla tai jopa poliittisissa kuvioissa  vallanhimoista psykopaattia ei saa ymmärtää "humanismin" takia, jonkin sokean velvoittavan empatiaperiaatteen velvoittamana.

Aikuiset psykopaatit eivät ole keskustelun ja empatian tavoitettavissa. Periksi antaminen ei ole ymmärtämistä. Tasa-arvo ja kunnioittaminen on tietysti must sosiaalisen reiluna pelinä mutta psykoottista peliä pelaavalle ei voi antaa milliäkään myöten, kun peli tulee selväksi normaalille yksilölle.

Työpaikallakaan psykopaattia kohtaan "joustava" empatia ei auta vaan vain reilujen rajojen vetäminen ja ehdottomasti niistä pitäminen.

Psykopaatti vetoaa jatkuvasti kinuamalla toisten ihmisten perusempatiaan - vain jotta voisi vedättää ja ylittää toisten ihmisten rajoja, vääristääkseen tulkintoja ja luodakseen hämmennystä, ihan vain vaikka siirtämällä omaa työtään muiden tehtäväksi mutta siis myös itsetarkoituksellisesti  alistaakseen toiset vetoamalla, hämäämällä, väärinkäsityksillä, ruikuttamalla ja uhkailemalla.


Siinä mielessä psykopaatti lähimmäisenä tai työkaverina ei ole normaali ihmissuhde normaalille ihmiselle.

Vaan sotatilan oivaltaminen, toisen tuottaman vääristymän tiedostaminen, jotta ei itse joudu halveksimaan itseään ja voimattomuuttaan järjettömien myönnytysten ja näkymättömien häpäisyjen kautta, joihin on siis suostunut itse. Psykopaatti tuottaa toiseutta sekoittamalla ymmärryksen rajoja.

Psykopaatin vastustaminen EI tuota sitä kaaosta ja toiseutta, mikä ehkä pääsee konfrontaatiossa selvemmin esille ja on psykopatiassa siis sisäänrakennettuna.

Psykopaatti ei muutu normaaliksi vuorovaikutteiseksi ihmisolennoksi pohjattoman empatian avustuksella.

Psykopaatit ovat toki samalla ihmisiä - tarpeissaan.

He haluavat elämänpiirinsä ihmisiltä hyväksyntää, partneriltaan hellyyttä, kokea suuria tunteita elokuvissa ja kokea olevansa valitsemilleen ihmisille turvallisia, ehkä usein liioitellun suuria pelastajahahmoja (kuten natsit "arjalaisille"). Mutta joitakin kohtaan taas koston ruumiillistumia ja maanpäällinen jumalhahmo ilman mitään estoja. 

Täyteen vauhtiin päässyt psykopaatti on suoraan verrannollinen vallantuntoisiin natseihin. Tavallaan he ovat demonisia omissa tavoitteissaan. Heidän sisäinen motivaationsa toimii sadismin ja vahingonilon voimalla, he saavat voimaa sadistisista toimenpiteistä, toisten heikentämisestä ja hämmennyksestä, toisen kärsimyksestä. Vallasta. 

Hitlerin natsijohtajat olivat banaalin naurettavia kliseitä jo epäarjalaisessa ulkomuodossaan, lapsuudessaan ja elämänhallinnassaan voimattomia hiiriä kunnes saivat mahdollisuuden toteuttaa puhtaan ja estottoman vallan politiikkaa.

Kaikki toiminta, mikä antoi voimaa, innosti heitä. Toisten heikkous ja sotavoiman tuhoisa voima kiihotti heitä. Mitä vähemmän tuhlaavaa empatiaa, sitä parempi roolisuoritus. Määritelmä demoniselle mielenlaadulle.

Tuhoamisesta elämänvoimaa; toisen tuho, minulle lumo, voima.
Kaikki uhrirituaalit perusuvat tähän sadistisesti restoratiiviseen mielenmalliin. Myös Kristusraatoa kirkossa roikottavat.

Vaikka natsin sisällä onkin nyyhkivä ja halveksittu pikkupoika, he valitsivat toisen heikkouden omaksi voimakseen. Kysymys ei ollut ymmärtämättömyydestä vaan askeleesta, jolla oma luhistuminen ja  voimattomuus siirretään toiseen ihmiseen. Aktiivinen fasisti tarvitsee aina täydellisen vihan kohteen, puhtaan uhrin, jota kohtaan saa projisoida empatian vastatunteen, tuhoavan vihan.

Eichmann oli täydellinen psykopaatti. Hän ihastui ideologiaan, jossa julmuus palkitaan ja hän oli täysin tietoinen siitä. Ei hän ollut tunteeton vaan tavoitteli omaa onnen olotilaa täysin siemauksin. Halveksien menneen elämänsä heikkouttaan ja siis torjuen sekä korvatakseen omia lapsuuden kokemuksiaan estottomalla voimalla.

Eichamann ei toiminut totellakseen vaan nauttiakseen. Hän oli tietoinen seuraamuksista ja maksimoi toimintansa vaikutuksia. Hän ei ollut systeemin osa vaan loi systeemin.
Herra Fritzl koki velvollisuudekseen alistaa ja nöyryyttää "tottelematonta" tytärtään ja sai siitä suunnatonta tyydytystä. Isällistä nautintoa ehdottomasta auktoriteetistaan. Hän toimi ihanteittensa mukaan tuhotakseen tyttärensä elämän ja vapauden. Fritzl ei nauttinut elämästään ja kauhistui, kun tyttärensä alkoi nauttia elämästä.

Hän näki insestijälkeläistensä kärsimykset, sillä hän pelasti osan insestilapsistaan todelliseen sosiaaliseen maailmaan, ylpeänä pelastajana. Ja esiintyi raiskaamansa tyttären vapauttajana.

Radikaalia pahaa ei ole. Siitä olen samaa mieltä. Avutonta ylimielisyttä. Voimapeliä.

Mutta nauttivaa sadismia löytyy, joka osaa ulvoen vikistä ja vedoten vaatia vallantunteilleen empatiaa, toisten sokeutta, kuin pieni lapsi, jos ei saa ehdotonta mielivaltaa yhteisössään.

Kysymys ilmiön ymmärtämisessä tosielämässä on näkökyvystä. Kyvystä olla harmonisoimatta tapahtumia ja ihmisten tavoitteita.

Empatia ja joustavuus ilman rajoja ei valitettavasti auta psykopaatin kanssa, siinä mielessä demoninen vuorovaikutus on kyseessä. Olen tässä   elämänkokemukseltani freudilainen, tukeudun teoriaan ja kokemukseeni enkä näe mitään järkeä nähdä jokaista vuorovaikutusta skandinaavisen inhimillisenä, "olemme samanlaisia-periaatteen" mukaisena ilmiönä, kaikkien ihmisolentojen kanssa.


Psykopatologia on aika demoninen tila. Ajoittain. Asian ymmärtämisessä ei ole kysymys humanismista luopumisesta vaan tärkeimmästä realismista ihmismielen monimuotoisuuden ja äärirajan reunalla.

Jos psykopaatti ei näe tasa-arvoa, niin humanistin on turha uhrautumalla kuvitella luovansa tasa-arvon tilaa.

Vain jyrkkä ja ehdoton rajojen asettaminen psykopaatin kanssa pitää yhteisön selvillä vesillä, ei tasa-arvon soveltaminen ja venyttäminen.

Empatian tuhlaileva ja toiveikas tunteminen sadistisen periaatteen mukaan toimivia ihmisiä kohtaan ei vain toimi. Kysymys on todellakin eri lainalaisuuksista ja systeemipelistä.

Ei psykopaattia tarvitse vihata ja vainota vaan psykopaatin jatkuva valtapeliskenaario on vain tiedostettava.

Vauhtiin päässyt psykopaatti voi jonkinverran  tiedostaa omaa patologista tilaansa mutta vain täydellisen umpikujan, tekojen julkisen paljastumisen ja romahduksen kautta. Useimmat sosiaalisesti sopeutuvat psykopaatit vain tiedostavat sosiaalisen paineen moraalin korvikkeena.


Kannattaa muuten näissä kristinuskon kulttuurisissa moraaliontologiaongelmissa lukea Markuksen evankeliumia. Jeesus on  vittumaisen aggressiivinen narsistisille ja tekopyhille, yliuskonnollisille ihmisille, jotka halusivat loistaa  huomionherättämisellä ja show-luonteisella nöyristelyllä kuuluisan opettajan edessä.

Jeesukselle radikaalia pahaa edustivat valtaa ja kehuja metsästävät fariseukset ja ylimieliset moralistit, joille tavalliset ihmiset olivat alempiarvoisia ja saastaisia. Jeesus ei vältellyt vastustamasta  avoimesti näitä hyypiöitä.


ii

Sadismi on etupäässä fantasia.

Vahingonilo on fantasia. Erottautumisen fantasia. Heikkouden siirtäminen toiseuteen, erilaisuuteen, avuttomuuteen. Sadistinen toiminta tuottaa avuttomutta. Ulkoistaa sitä.

Jos joku näkisi suoraan vahingonilonsa ja juorujensa seurauksena, että joku tekee itsemurhan, hän voisi hyvinkin oksentaa. "En tarkoittanut". Mutta ilman oletettua oksennusta ja seuraamuksien harvinaista kohtaamista, vahingonilo on sinänsä täydellisen häiryyntymätön fantasia ja motivaattori.

Sadismin ei tarvitse olla hardcore fyysistä kontaktia ja veren loiskumista vaan jo fantasian tunne saa useimmat sadistit tekemään valintoja, valhetelemaan äidille veljestä, halveksimaan ja valitsemaan ideologioita.

Stalin oli ensin kovanluokan terroristi ja hitman mutta heti kun oli mahdollista, hän eristi veren erittymisen  muille gangstereille työn ulkoistamisen kautta - ja nautti yhtä paljon jatkotoimenpiteistä ja niiden raporteista paperilla. Ilman tahroja.

Stalinista on muuten julkaistu uusi kirja. Käytännön mies. Ihailtava tehokkuuden johtaja. 

Radikaali armo kristillisytenä "me kaikkihan olemme vain ihmisiä, olemme kaikki taipuvaisia pahaan" on minusta osa ilmiötä, jossa esimerkiksi opettajat samaistuvat nimenomaan uhmakkaaseen kiusaajaan ja haluavat antaa armoa ja empatiaa juri "suurimmalle synnintekijälle" eli vahvuutta huokuvalle estottomalle kiusaajalle.

Kiusattu voi inhottaa opettajaa voimattomudessaan ja avuntarpeessaan.

Radikaali armo, sokea armo, liittyy freudilaisesti hahmotettuun ilmiöön, jossa mm. perhe tuntee suurta empatiaa ja rakkautta hakkaavaa isää kohtaan ja pienikin isän hyväntuulisuus koetaan elämää suurempana, lähes jumalallisena tai uskonnollisena ilotapahtumana.

Isään projisoidaan toiveita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Fantasia ja toive isästä konstituoi kokonaan isäkuvan.

Radikaali armo on ihmisen psyyken omituisesti jalostama alistumismekanismi ja "emootioautomaatti" psykoottiselta alfauroskaudelta, jolloin vahvin oli kaunein ja kiihottavin ja samalla alistuminen oli muille ainoa hengissäsäilymisen keino. Alistuminen koettiin kiihottavaksi, koska se soi hengissäsäilymisen ja uhkatilanteelta jännittävän selviämisokemuksen.

Vanhassa testamentissa Jumala kuvaillaan juuri tälläisena psykopaatti-alfauroksena, jota valittu kansa ihailee kaikkivaltiaan brutaalina massamurhaajana ja kostajana.

Eichmann ja Stalin unelmoivat alfauroksen tavoin tasapäisestä laumasta, jossa jokainen on harmaan säikkyvä, nimetön alainen - ja jossa johtavat aateliset saavat kaikki herkkupalat ensin, ehdoitta ja vaivatta.

Sadismin tärkein fantasia on nimenomaan alistamisessa, voiman säteilyssä, ei fyysisessä väkivallassa vaan puhtaassa vallassa, jossa alfauros kävelee ja muut vapisevat.

Eichmann oksensi ja samalla pyörtyi brutaalin todellisuuden äärellä keskistysleirillä vieraillessaan, koska oli rakentanut sadistista valta- ja erilaisuusfantasiaansa vain fantasian kautta.

Mutta se todellisuuden nolo kohtaaminen ei suinkaan hänen fantasioitaan murskannut tai sadistista toimintaa jatkossa lainkaan lamauttanut.

Työpaikkakiusaminen sallitaan usein juuri sellaisessa asetelmassa, jossa kiusaaminen tukee johtajien tavoitteita.  Puhutaan vaikkapa työpaikan kunniasta ja yhteishengestä, samankaltaisuuden vaatimuksista, palkattomasta ylityöstä yms.

iii

Persoonallisuushäiriöiset opettajatkin samaistuvat juuri kiusaajaan eivätkä kiusattuun.

Kiusattu tuntuu heistä äärettömän vastenmieliseltä ja halveksittavalta raukalta. Jota täytyy "koulia".

Asetta ylpeästi ja rohkeasti esittelevä nuori mies voi tuntua itseään pönkittävälle polisille mitä parhaimmalta poliisiainekselta.

Suomalaisessa kulttuurissa on ollut hyvin sairaalloinen vahvan lapsen ihanne.

Yksi johtopäätös olisi tehtävä. Vihdoinkin.

Poliisit pitäisi testata laajasti kehitetyillä psykopaattien tunnistustesteillä, joita on kehitetty Amerikassa ja Isossa Britanniassa.

Myös opettajat tulisi testata. Eivät nuoret ole ainoita uhkia, vaan persoonallisuushäiriöiset virkamiehet nuorten opastajina ovat myös vakava ja jatkuvasti vaikuttava uhka. Opettajia ei valvota lainkaan vaikka heillä on painava vastuuasema.


Suomessakin tapahtui sodan jälkeen samanlainen dynamiikka: sodan kokeneet halusivat altistaa ankaralla kasvatuksella ja kovalla asenteella lapsensa samankaltaisille kokemuksille kuin mitä itse joutuivat kokemaan väkivaltaisessa Suomessa.

Se mitä ei käsitellä menneisyydestä, siirretään lapsille karmeana velkana.

 



Köyhillä ja kiusatuilla
kamalinta koululiikuntaa

Koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan, osoittaa tällä viikolla tarkastettava sosiaalipsykologian väitöstutkimus. - Iltalehti
 
Laman synkkää satoa

Ruukinmatruuna blogissaan ounasteli jokin aika sitten siitä, miten niitämme laman synkkää satoa ja miten lama vaikuttaa kaikkein tuhoisimmin juuri kaikkein heikoimpiin - nuoriin ja lapsiin. - Ruukinmatruuna

Irja Wendisch Sari Nären tutkimuksiin perustuen
Me sotilaiden lapset


Suomalaisten mentaalihistoria avautuu:


Sari Näre  Jenni Kirves (toim.) 

Ruma sota
Johnny Kniga 2008. 462 s.
 

"Sota ja seksi on aina tulenarka yhdistelmä. Sari Näre uhmaa virallista sotapuhetta hurjalla artikkelillaan Kuin viimeistä päivää - sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta."



Kemppinen Puusta pudonnut 


Food Inc. Documentary Dokumentti  


Opetusalan ammattijärjestö OAJ pitää Poliisiammattikorkeakoulun
tutkimuksen  tuloksia "yllättävinä"


- Veikkaisin, että tästä saa aika lailla väärän kuvan todellisuudesta, Kangasniemi arvioi. Hän sanoo, että lapset ja varhaisnuoret voivat tulkita kosketuksen monin tavoin.


Seksuaalinen häirintä ei ole lailla rangaistava teko.

Koulusysteemissämme ei ole mitään opettajien systemaattista valvontaa ja sitten ihmetellään, kun joku kerrankin uskaltaa tutkia lasten kokemuksia.


Mahdoton ihminen vastapuolena
Markku Salo, YLE kirja-arvio 2009


Pomon huono käytös vie voimasi

Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksen Pelkotutkimus kertoo työelämän pimeästä puolesta, ei sen koko kirjosta. Se kiinnittää kuitenkin huomiota suomalaisten työurien pidentämisen kannalta olennaiseen asiaan. Eriksson huomauttaa, että työpaikan jaksamattomuusongelmat usein liittyvät huonoon johtamiseen.



.
 

1 kommentti:

peteer kirjoitti...

Tuntuu että eri asteista sadismia voi niin halutessaan nähdä melkein joka puolella. Työelämässä, vaihtelevan kokoisissa ihmisten yhteisöissä, kouluissa, jopa perheissä. Oikein se ei inhimillisesti ole, joten harvemmissa yhteyksissä sitä kanonisoidaan normikäytännöksi. Liittyisikö se jotenkin lähes suoraan vallankäyttöön yleensä ja hierarkioihin kaikkialla automaattisesti? Ikäänkuin (kaiken) vallankäytön rakenteissa olisi annettuna helposti läsnä ainekset ja mekanismit sortua sadismiin, ehdottomasti ennemmin, kuin "hierarkiassa yläpuolisen henkilön" koskaan myöntää tehneensä mitään vääryyttä? Ehdotan että vallankäyttöön se liittyisi aina jossain muodossa ja määrässä. Ei tarvitsisi kuin vain vähän raaputtaa pintaa syvemmältä tunnistaakseen tuttuja asioita. Kyse olisi joskus vain nyanssieroista.

Ei liene maailmassa montaa ihmisten järjestelmää, jossa ei olisi hierarkioita. Eläinlaumaan vertaaminen on nyt hyvin lähellä. Yksi vaihtoehto olisi jäädä kokonaan ulkopuolelle, minkä tietää, mitä se merkitsee yhteiskunnassa. Täydellistä, äärimmäistä alistumista päähänpotkimiseen.

Mielelläni ottaisin tyypillisen esimerkin työelämästä, mistäs muualtakaan.

On hoettu kehityskeskusteluista. Kun lähes kenen hyvänsä kanssa asiasta puhuu, vastaan tulee samansuuntaiset kokemukset, tilannekuvaukset ja jopa repliikit. Oma kokemukseni ainaisena altavastaajana maailman tappiin asiasta oli muutaman kerran hyvinkin s&m-henkinen, aina sama. On luotu ja käsitteellistetty taas "hieno", uusi hierarkkisen järjestelmän käytännön työkalu, hoettavaksi ja käytettäväksi. Niitä on paljon. Todellisuudessa ei itse voinut sanoa mitään kielteistä mistään, vaikka tiesi monissa asioissa olevan toivomisen varaa, tai koki niissä vääryyden. Sen sijaan sai kyllä kuunnella pelkkää suhteettoman kielteistä kriitiikkiä. Ja se toistui säännöllisesti. Jos joku joskus erehtyi kerran rohkenemaan olemaan rehellinen, sanoa suoraan mitä koki, ei sitä koskaan otettu vastaan käsiteltäväksi asiaksi. Seurauksena oli esim. potkut tai työn hankaloituminen entisestään. Vaihtoehdot vähissä siis.

Mainitsit että ei tulisi antaa periksi, vaan pyrkiä asettamaan rajoja sille, joka tekee väärin. Näin se olisi hyvä ja oikein. Pelkäänpä että ongelmaksi tulee juuri se vallankäytön rakenteen voima. Ei niissä järjestelmissä toimijoilla ole mitään tarvetta muuttaa käytäntöjään, muuta kuin kosmeettisesti. Aina on uutta tulossa oven takana tai synnytyslaitoksilla, mikä on monta kertaa tullut kuultua eri yhteyksissä, muuallakin kuin työelämässä.

Kun oikeutta ei näe ja sitä lähtee etsimään ja hakemaan, lyö päänsä jonkun voimakkaamman oikeuteen. Sitä tässä vuodatuksessa yritin kertoa. Tämä lienee itsessään juuri sitä ei-toivottua asennetta: Voimatonta alistumista, nöyrtymistä ja venymistä, mikä pitää pyörät pyörimässä.

Koska kyse on ikävästi sanottuna ns. maailmanparantamisesta, ovatko käytännön vaihtoehdot arkipäivän masokistiuhriksi ryhtymättömyydelle yhteisöissä kuitenkin vähissä?