perjantaina, huhtikuuta 29, 2011

Mitä yhteistä on Nevanlinnalla, Relanderilla ja perussuomalaisilla?

  • " Mainstream-luterilaisuus ja ateistinen tieteisuskovaisuus. Ilkka Sariolan vieraina   radiofilosofit Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander."
     -- mennyt keskustelutilaisuus Menokone 


Ylistävät varmaankin taas kirkon maltillisuutta, hitautta ja pyöreyttä kulttuuria "säilyttävänä" entiteettinä.

Perussuomalaisilla ja kristillisdemokraateilla on aika  samankaltainen ajatusperuste nationalistiselle uskonnolle kirkkokeskeisenä instituutiona.

Monet historiantutkijat ja sosiologit näkevät kirkon kuitenkin kulttuuria hidastavana ja voimakkaasti taannuttavana tekijänä ja siten epävakautta tuottavana mekanismina epärationalistisilla ajatusmalleillaan ja instituution kyseenalaistamatonta valtaa ja "muuttumatonta" kulttuuria epädemokraattisesti puolustavana poliittisena haamuorganisaationa.

Kirkko edustaa yksinoikeudella sanelukulttuuria, jossa jäsenet eivät keskenään sovi kulttuurinsa ehdoista vaan jotka täytyy indoktrinoida tapoihin ja rituaaleihin vahvan perinnekeskeisyyden kautta.
Yksilön ei pidä näin löytää omaa identiteettiään valitsemisen ja löytämisen takia vaan saa "selkeän" identiteetin mukautumalla ja alistumalla valmiiseen matrixiin, jossa kaikki on valmiiksi itsestäänselvää instituutioiden hallitsemalla tavalla.

Minua hämmästyttää etenkin se, kuinka Tuomas Nevanlinna korostaa kirkon itsestäänselvyttä suomalaisten tapakulttuurina, turvallisuudentunteen, jopa yhteisöllisyyden ehtona tai "suomalaisen" kulttuurin lähes kiistämättömänä ilmentymänä, osana, jota ilman ei olisi "suomalaista kulttuuria".
Hänen mukaansa lasten kastaminen on "vain" tapa ottaa lapsi yhteisön huomaan mutta hän unohtaa sen olevan pohjimmiltaan täysin uskonnollinen ja maaginen uskonnollisen järjestön rituaali kirkon dogmien ja päämäärien ehdoilla.

Aivan kuin kirkko ei aktiivisesti jatkaisi muokkaustehtäväänsä hiljaisten, ajattelemattomien ja harmittomien jäsenten alistamiseksi. Ennen väkivaltaisesti pakottamalla, nyt hiljentämällä, "mediaa" paheksumalla ja kauniisiin tapoihin vetoamalla.

Mielestäni Nevanlinna ei  radiokeskusteluissaan yms julkisissa puheissaan kykene erottamaan kristinuskon teologian filosofisia mahdollisuuksia  ja toisaalta kirkon massiivista valta-apparaattia toisistaan vaan näkee ideologis-positivisesti nykyisen kirkon "edustavan" faktisesti kapinallisen kristinuskon mahdollisuuksia jonkinlaisena instituutiohautomona ja kristinuskon suojana (romanttisesti kuin keskiajan luostarit) - vaikka kirkko olisikin konservatiivien ja lestadiolaisten valtaama byrokraattinen valtakonstruktio valtionkirkkona.

Kirkko on kuulemieni Nevanlinnan puheiden perusteella Nevanlinnalle suojelukohde, koska se on "luonteva" osa suomalaista identiteettiä "yhteisöllisenä" toimijana.
  • "Ei tätä kysymystä voi psykologisesti ratkaista sanomalla, että kirkon hommat eivät kiinnosta. Se on vähän kuin sanoisi, että poliittiset hommat ei kiinnosta, joten en ole yhtään poliittinen", Nevanlinna sanoo.
Tässä Nevanlinnan esittämä passiivisen jäsenyyden aktiivisuus yksilön salattuna/velvoittavana kulttuurisena olemuksena on filosofisesti parin kertaluokan looginen luokitteluvirhe ja määrittelyn ajatteluvirhe.

Vaikka uskontososiologisesti ihmisen luonteeseen kuuluvatkin uskomukset ja aktiiviset uskomusjärjestelmät ("Suomalainen on rehellinen koska on suomalainen", "Muotia käyttävä ja mainoksien mukaan kuluttava ihminen on miellyttävämpi", "Ajan mersua ja siksi on helpompi äänestää kokoomusta") niin ei se ihmisen ominaisuus tee kirkosta syvällisempää ja aidompaa uskomusjärjestelmää uskoa erikseen korostavana sen enempää kuin muitakaan uskomusjärjestelmiä.

Nevanlinnan implisiittisesti esittämä kirkon jäsenten salattu riippuvuuden "psykologinen vaikutus" uskontokulttuuriinsa ei siis edellytä tuntemusta tai kantaaotamista mm. kasteeseen, oppeihin ja ideologiaan, jonka rituaaleja tietämättömät sekä kantaaottamattomat käyttävät vain tapana, "kulttuurina". Tämä käsitys juontuu Paavalin opetuksesta, että jokainen kulttuuri ja heimo vaatii evankeliumia täydellistyäkseen Jumalan tuntemisessa.

Kuitenkaan kirkon ei tässä Nevanlinnan psykologisessa kannanoton väistämättömyydessä  tarvitse perustella, muuttaa ja selventää ideologiaa sillä kirkko näyttää olevan tässä asetelmassa metafilosofinen määrittelijä (Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan).
Kirkko on tässä katolisessa yhteiskuntaopissa  etupäässä "kulttuurinen toimija", osa "historiaamme" - vaikka säilyttääkin ja suojelee hyvin synkkiä katolisen kirkon dogmi-oppeja. On vain hyvä noudattaa "perinnettä", että kaikki kastavat lapsensa hyvänmielen tilaisuudessa. Ilman kantaa kirkon oppeihin ja olemukseen?

Lutherin mielestä kirkko on  turha instituutio, jos se korostaa omaa tärkeyttään ihmisen kehittymisen ja pelastumisen ehtona.

Kirkon jäsenyydessä on vieläkin vakava ongelma. Ihmiset eivät tiedä mitä todella äänestävät, mille äänensä antavat seurakuntavaaleissa, kun kirkossa painotetaan "suvaitsevaisuutta" eli raivataan vain tilaa fundamentalisteille ja vanhan kaartin erillisoikeuksille.

Esim Korsossa fundamentalistit saivat "suvaitsevaisuus"- ja tapa-puheillaan pidettyä kaikki uudet nuoret naiset pois luottamushenkilöiden toimista eli pois asemista, joissa voi ehdottaa muutoksia ja valmistella niitä päätöksiin. Valmistelu tarkoittaa kirkossa usein jo ennalta kirkkoherran ja talospäällikön toimestä salassa päätettyä päätöstä ("kun tämä on jo valmisteltu valmiiksi").

Nevanlinna kieltää "puhtaan kirkon
" ideasta, "alkuperäisestä" historiasta ns. fundamentalistisen, sanantarkan tulkintaperiaatteen ja tuomiovaltaa käyttävän aggressio-olemuksen ("pelastaa jostakin"), vaikka kirkko on alusta saakka vainonnut ja tuhonnut erilaisia kristillisiä Raamatun tulkintoja edustavia ryhmiä ja yksilöitä. Yhä vieläkin valtion virkamiehet antavat kirkkoneuvosten määritellä, mitkä järjestöt valtio ja verottaja tunnustaa uskonnoiksi. Mm. Uuspakanat eivät pääse tähän joukkoon kirkon edustajien lausuntojen takia.

Kirkon oppirakennelma on ollut hierarkian totaliteetin rakentamista. Totuus on kirkon ja lahkojen kielenkäytössä synonyyminä kyseenalaistamattomuudelle.

Hierarkia pyrkii aina rituaalien kautta tapoihin, joissa käsitykset ovat "luonnollisia" itsestäänselvyyksiä eivätkä keskustelun alaisia tai jäsenten tarpeiden täyttämistä. Rituaali on usein sidottu ritualinsuorittajan statukseen ja käytännössä rituaalit ovat vain rituaalin ohjaajan, vaikkapa papin statuksen varmistamista varten.

Lutherille välittäjän statusroolin tärkeyden korostaminen on harhaoppi.
Suomessa on ollut laitonta harrastaa suomalaista perinneuskontoa hyvin raskailla valtion lain määräämillä rangaistuksilla (joissakin muodoissa jopa 70-luvulle saakka esim. kansanperinteen mukaista yrteillä ja hieromistavoilla parantamista).

Suomen historiassahan kirkko on raivokkaasti vastustanut kaikkia tasa-arvoa lisääviä lakeja ja uudistuksia, mm. koulu-uudistuksia, lasten oikeutta koulutukseen sekä homojen oikeuksia ja homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista.

Kirkko loi perinteen tuhoamalla totaalisesti aikaisemman perinteen.
Kirkkohan ei ole itse aktivisesti lainkaan tällä vuosisadalla muuttunut vaan ulkoinen painostus on ollut massiivista, jotta kirkko hyväksyisi edes jonkinlaisen humanistisen ihmiskuvan. Naispappeuskin hyväksyttiin vain kolmen suurimman puolueen aloittamalla kampanjalla, jossa painostus kulissien takana oli huikeaa.

 ( kts mm. Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminenSalomäki Hanna 2010)
Kirkkoa kulttuuri-instituutiona puolustava apologetiikka "unohtaa" historialliseen kirkkoon ja sen oppiin sisäänrakennetun tiukan olemuksen poliittisena koneena vallanpitäjien ja hierarkian hyväksi. Tätä valtapeliä ja valtakeinoja vastaan nuori Luther nousi rohkeasti teologisesti protestanttina (vaikka antoikin lopulta pelokkaana periksi sotilasruhtinaiden valtapolitiikalle alkoholisoituneena ja antisemitistisenä vanhuksena)

Kirkon aikaisempi aarre oli synnin institutionalisointi, nyt vasemmiston ja humanismin perässä kirkko on keksinyt aarteekseen armon institutionalisoinnin. Armon jakamisen "oikeus" ja rituaalisesti sidotun armon määrittelemisen valta.


Kirkon näkymätöntä väkivaltaa ja kirkkokuria on yhä mm. se, että kirkolle kastettu lapsi itse ei saa erota kirkosta ja kieltäytyä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen tunneilta.

Uskonnonopetus on kauniisti koululaissa määritelty tunnustuksettomasti mutta koska sitä ei valvota lainkaan, niin varsinkin pohjois-Suomessa lestadiolaiset opettajat harrastavat käytännössä laajasti lähetystyötä uskonnon tunneilla vanhan kirkon malliin. Lisäksi piispat saavat sanella opetushallitukselle uskonnonpetuksen oppisisältöjä ei-julkisissa kokouksissa kirkkohallituksen kautta.
Jumalanpilkkalaki ja kirkkolaki pitää kirkon yhä normaalien moraalistandardien ja sananvapauden yläpuolella suojeltavana erityiskohteena.

 Kirkko ei tee mitään uskonpuhdistusta protestanttiseen modernin yhteisö- ja ihmiskuvakäsityksen suuntaan, jos sitä silitetään myötäkarvaan katsomalla ohi kirkon työntekijöiden fundamentalistista myyräntyötä. Homovihaajat, viidesläiset sekä lestadiolaiset lahkot ovat yhä kirkon erityissuojelussa. Ei suvaitsevaisuuden vuoksi vaan korkeakirkollisen valtapolitiikan vuoksi (maksimaalinen jäsenten määrä). Valtaa ja yhteistyökumppaneita ilman eettistä perustelua.

Kirkko itse ei muutu ilman rankkaa rummutusta. Kristinuskon mystiikkaa ei tule sekoittaa kirkon mustasukkaisesti valvomiin rituaaleihin. Protestanttien uskontonäkemyksen ytimessä on yleisen pappeuden käsitys, jota kirkko ei hyväksy.

Demokratia estetään tehokkaasti kirkon keskitettyä valtaa suojelevien vaalilakien avulla: piispa saa antaa kirkkoherran vaaleissa  runsasti ylimääräisiä vaalipisteitä omille suosikeilleen eikä seurakunta itse voi valita pappejaan. Kirkon jäsen ei saa valita seurakuntaansa vaan kuninkaan läänityspolitiikka määrää yhä seurakunnan jäsenelleen. Silti juhlapuheissa kirkkoherrat puhuvat että pappi on seurakunnan kutsuma.  Ei ole.

Miksi on tavallista ja jaloa maksaa kirkkoveroa vihamielisen ja homovihamielisen papin vuoksi? Eikö rehelleisesti kirkon jäsen voisi äänestää rahoillaan, kenen palkan hän haluaa maksaa? Kirkko ei voi teeskennellä yhtä yhtenäistä kirkkoa ja pakottaa rehellisiä suomalaisia rahoittamaan fundamentalistien toimintaa. Kirkko haihtuu, jos se ei hyväksy todellista demokratiaa, läpinäkyvyyttä ideologisesti.
Tapakulttuuri ei ihmisille enää kelpaa vaikka sitäkin on homorasismin "suvaitsemisen" perusteeksi  taas esitetty.

Kirkko on nähtävä selkeästi poliittisena voimana, valtaa hamuavana kulttuuritoimijana  eikä kristinuskon yksinoikeuden edustajana, perinteen omistajana.

Byrokratian kasvottomuuden ja teologisen hahmottomuuden "perinteen" tunnistaminen ja vastustaminen julkisesti on tärkeää, jotta inhimillisyydelle tulisi tilaa.
Muuten ihmisten oma valinta ja asenne kirkkoa kohtaan ei selkene ja terävöidy.
Kirkko on kohuista huolimatta selkeästi jähmettymässä kirkkomuseoksi eikä idealistisesti vuorisaarnan seuraajien joukoksi.

Kirkkoa ei organisaationa kiinnosta jäsenten eettinen uskonnollisuus ja pohdinta vaan oman valtaeliitin tapakulttuuri ja fundamentalismi.




Ensimmäinen protestantti:

Mestari Eckhartin mystiset saarnat

 



 
 


Ei kommentteja: